siellä kuolema on aina läsnä

Oi. Jänskää.

Ja ei kuitenkaan.

Huomenna tulee yhteishaun tulokset, pääsen aikamoisella varmuudella mun vaihtoehtoihin 2-5, koska mun keskiarvo riittää oikeestaan mihin tahansa normilukioon. En halua niihin.

Haluan Kallioon.

Ajattelin valvoa tämän yön. Syödä sipsejä, katsoa Amelien, jutella ihmisille facebookissa ja ehkä jollekin puhelimessakin, juoda omenamehua, etsiä jostakin todistuksen, että ylipäätään saisin jonkun koulupaikan itselleni napattua. Tunteja asioiden selviämiseen on vähän yli kahdeksan.

Luotan siihen, että pääsen.

Mutta jos en, mitäs sitten?

Moni varmaan ihmettelee, että mitä oikein höyryän, loppujenlopuksi sehän on vain koulu. Koulukoulukoulukoulu. Mulle se on kuitenkin jo nyt paljon enemmän. Se tunne, mikä mulle tuli kun menin sinne ensimmäistä kertaa, se kuinka olin eksyksissä, se kuinka ihmiset auttoivat, se kuinka me oltiin yhtä jo alusta alkaen, se kuinka kuulin tarinoita, joissa olisin itse halunnut olla mukana merkittävällä tavalla, ei vaan siinä ainaisessa pikkuroolissa. Se oli paljon.

Sinä päivänä metrossakin luki joviaali. Se oli hyvä päivä, se oli ennusmerkki.

Jos mä huomenna pääsen Kallioon, mä luultavasti kadun sitä, että en nukkunut yöllä, koska meinaan nukahtaa. Jos mä pääsen, mä kiljun ja hypin riemusta ja unohdan kaiken väsymyksentunteen. Jos mä pääsen, niin oi! Unelma totetuu.

Jos mä en pääse, mä en tiedä haluanko mä ollenkaan edes mennä tiluun. Ei siinä ole vikaa, periaateessa siitä kyllä tykkään. Ehkä mä soitan ja anelen Ressut ja Viikit ja muut mukavat lävitse ja pyydän niitä ottamaan vielä yhden sinne hikkejoukkoihinsa. Tai sitten mä tapojeni mukaan unohdan kaiken tän kapinallisuuden ja menen kiltisti Tikkurilaan.Ei mua pahemmin huvittaisi.

Kalu huvittaisi.

Vähän samalla tavalla kuin se, että tänään papereissa, joita järjestin jonkun sukunimi oli Kullinen. Hassua kerrassaan.

Mä lupaan olla huomenna oikein superiloinen, jos Kallioon pääsen..

Anna mun päästä.

Anna mun olla iloinen!