Tai ei. Mutta kenellä olisi? Mulla on levoton olo. Ja levottomat jalat. Ja yks tosi epälevoton käsi, joka pilkistää verhoista.
Tosiaan. Sunnuntaina en tehnyt mitään, mistä mulla olisi säilynyt muistikuva tähän päivään asti. Tein asioita, joita piti tehdä. Ja koin yhden ihanuuden. Sain vihdoinkin, vihdoinkin sen Skitletin levyn. Jeah. Olen kuunnellut. Ja paljon.
Eilen. Eli maanantaina. Eli viikon ensimmäisenä päivänä mä heräsin ja huomasin ,että migreeni oli tullut kylään. Tästä kyläilystä kummastuneena päätin olla menemättä kouluun. Koska ei siitä syvällä kokemuksen rintaäänellä viisastettuna (häh?) olisi kuitenkaan mitään tullut. Olisin lähtenyt kahden tunnin tajuttoman kipuilun jälkeen kotiin ja oksennellut lumihankeen. Nukuin kipuni pois ja vietin aika erikoisen päivän siltä osin, että istuin tietokoneeni ääressä, kuuntelin Dingoa ja Tehosekoitinta ja neuloin. Neuloin. Minä. Jessiina "en ikinä tule koskemaan lankoihin kärsittyäni niin monet tunnit käsityöluokassa" tähän kohtaan pitäisi laittaa sukunimi, mutta koska olen turvallisuushakuinen en sitä laita. Ihan niinkun sitä joku lukija ei jo tietäisi.
Siinä mä sitten neuloin ja fiilistelin maailma on sunia. Ja joo, sitä ei kuulu sanoa noin, mutta mä sanon. Harjoittelin vähän matikkaa. Osasin kaikki ne vaikeimmatkin laskut. En ole ikinäkoskaan ennen osannut. Mulla oli hyvä olo. Menin ajoissa nukkumaan.
Heräsin tänään, tiistaina siihen, että voi kiesus, mun naama on oranssi. Ei tainnut ollakaan se kosteusvoide ihan kosteusvoidetta, vaan itseruskettavaa. Onko mulla sellanenkin? Onko se edes mun? Onneksi en ollut saanut aikaan sen kummempia värieroja, mutta kyllä kaulasta huomasi, että jotain oli mennyt pieleen. Essi meinasi tikahtua nauruun kun kerroin tästä, mutta mikäs siinä... toisinaan sitä vaan käy näin.
Vanhakouluilun jälkeen menin tekemään sen rästiin jääneen matikan kokeen. Osasin ne ekat tehtävät. En vikoja. En todellakaan. Kemian ope kävi siinä kysymässä, että miten menee kokeen teko. No, ei hyvin. Sullahan on vielä puoli tuntia aikaa, hyvin sä ehdit. No en ehtinyt. En tajunnut. En todellakaan. Olisi vaan tehnyt mieli kirjoittaa siihen kokeeseen terveisiä sille Kallelle, jonka huoneen leveyttä mun oli tarkoitus pohtia. Kalle hei, onko sun pakko rakentaa sitä huonetta sinne ullakolle? Etkö voisi vaan olla tyytyväinen siihen, mitä sulla jo on?
En ole matemaatikko. Voiko yksi koe muuten romahduttaa mun matikannumeron pysyvästi? Mulla on ollut koko yläasteen ysi ja haluun päättötodistukseen ysin. Jos ja kun mulla menee noi loput kokeet siihen totuttuun tasoon ja saan kasin, niin olen vihainen. Olkoon matematiikka vaikka kaikkien tieteiden isä ja serkuntytär. Se ei ole mun laji.
Mun laji on kirjottaa fysiikan tunnilla runoa. Josta tuli oikeasti hyvä. Essikin tykkäsi.
Mun laji on suunnitella ilmun tunnilla lyhytelokuvaa.
Mun laji on tunnustaa tepana tunteeni ja maata teatteriverhoissa käsi vaan sieltä pilkottaen.
Mun laji on mennä sen jälkeen kirkolle, pelata korttia ja hävitä ihan pokkana.
Mun laji on olla iloinen, vaikka okei, ne avaimet on siellä oven väärällä puolen.
Mun laji on nähdä outoja unia, muistaa niitä päivän mittaan ja naureskella niille. Ehkä jakaa niitä muillekin.
Mun laji on oottaa kaverin seurana bussia ja lähteä paikalta just sopivasti.
Ja on se matematiikkakin mun laji jollakin tasolla. Ainakin osaan painaa sitä laskimen outoa nappia yli 3000 kertaa.
Teatterilla saatiin purkkiin kaikki kohtaukset, joissa mä olen. Tai mun käsi.
Munnaamaolinormaaliaruskeampi.
Mun tietokoneesta loppuu kohta muisti. Mun päästäkin, jos en mene nukkumaan. Minäpä siis menen. Ja näen taas unta. Toivon mukaan en Saulista. (niinistö)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti