Sosiaalisten tilanteiden pelko

 Mä aion vuodattaa nyt kaikkea shaibaa ulos, feel free to pass it. On vaan sellanen olo, koska olen ollut aika paljon tänä viikonloppuna vain omissa oloissani ja saanut aikaa miettiä kaikenlaista. Aikaa tajuta oikeastaan, en mä mitään ole miettinyt.On jotenkin vaan helpompi kirjottaa ajatuksia tänne julkisesti (vaikka se ei välttämättä olekaan mitenkään viisasta) kun kirjottaa niitä päiväkirjaan. Se on vähän niinkun se puunkaatumisjuttu. Kaatuuko metsässä puu, jos kukaan ei kuule? Onko näitä sanoja, jos niitä ei lueta?

Mulla ei enää ole tällainen olo, mistä tää teksti kertoo. Mulla on nykyään aina riemukas olo, koska olen päässyt näiden kaikkien typerien estojen ja ajatusten yli, mitä mulla on ollut melkein koko elämän. Ajatelkaa, että tän tekstin on tästä eteenpäin kirjottanut vuoden takainen Jessiina. Aina välillä  teen vertailua nykyhetkeen. Mutta tuo kaikki huono energia on peräisin aikojen takaa.


Kukaan ei usko kun sanon, että mä olen oikeasti ujo. Olen. Ihan oikeasti. Pystyn kyllä puhumaan ventovieraille ja rakastan esiintymistä ja huomiota, mutta sisäisesti mä vieläkin joskus mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Tätä ei tule ymmärtää siinä perinteisessä muodossa: uskallan kyllä pukeutua miten haluan ja sanoa mitä mulla on sanottavana, mutta mä pelkään vaan, että rasitan mulle tärkeitä ihmisiä läsnäolollani.


Mä en osaa tulkita epäsuoria kutsuja. Sellaisia, että huomenna me mennään paikkaan x, kaikki ovat tervetulleita.  Mulle pitää sanoa: Tule mukaan! Tee sitä tai tätä! Mulla kesti hirveän kauan tajuta, että mä voin pyytää jotakuta ulos (ei mitenkään treffimielessä, paremman ilmauksen puutteessa vain), ei tarvitse odottaa muiden aloitetta. Mietin vain miksi istun kotona kaikki illat yksin. Se oli mun oma vika. Nykyisin mä ehdottelen ihmisille tapaamisia. En vieläkään nauti siitä. Haluan kyllä nähdä ne ihmiset enemmän kuin mitään (kaikista eniten haluan nähdä ne, joille en uskalla edelleenkään ehdottaa), mutta ajattelen, että häiritsen niitä ja aiheutan joko huonon omantunnon (jos ne kieltäytyy näkemästä mua ja ajattelee, että mulle tulee paha mieli) tai huonon mun kanssa vietetyn hetken. Nykyään mä pyydän ja patistan ihmisiä vaikkea siitä pidäkään.  Ja kun joku ehdottaa mulle jotakin se on maailman suurin voitto mulle.Sitä on vaikea uskoa todeksi.

MITEN SUUREN OSAN ELÄMÄSTÄNI MÄ OLENKAAN HEITTÄNYT IHAN HUKKAAN?

Viimesin vuosi on ollut mulle tosi tärkeä. Pään sisäisesti. En ole alkanut ajatella enemmän. Päinvastoin, olen ajatellut paljon vähemmän ja niin on hyvä. Ei tarvitse kelailla jokaista juttua perinpohjin läpi, voi vaan mennä ja tehdä ja ei haittaa, vaikka kaikki ei olisi täydellistä. Ja kun olen ottanut tällaisen asenteen, yhtäkkiä mun elämästä on tullut paljon täydellisempää kuin ikinäkoskaan ennen. Mä voin kysyä ihmisiltä mitä niille kuuluu, ilman, että mulle tulee tunkeileva olo.Ihmiset hymyilee mulle enemmän ja mä voin tanssia keskellä koulun aulaa. Ja kukaan ei sano mitään negatiivista.

Ehkä tämä on se kaikista perinteisin teiniangstiepävarmuuden poistuminen.

Muttta mulla ei ole kyllä koskaan ollut mitenkään erityisen angstinen olo.

Epävarmuus. En tiedä, onko sitä edes ollut, koska tiedän kyllä epävarmuuden tunteen. Se on se tunne kun ei tiedä laittaako monivalintakokeessa vastaukseksi a vai c. Olen osannut kyllä olla oma itseni melkeinpä aina. Olen vaan halunnut olla loukkaamatta ihmisiä. Liiallisuuksiin vietynä, se rajoittaa elämää. Paljon.

Ja nyt kun en enää välitä siitä niin paljon, huomaan, että kun ajatukset ovat valoisia, on valoisa myös muita ihmisiä kohtaan. Ihan älytöntä ajatella, että ihmiset suuttuis, jos soitan niille kysyn, että voitko lähteä leffaan. Oon tajunnut, että hyvin harvalla on oikeasti mitään mua vastaan. Miksiköhän mulla on ollut sellanen tunne? Outoa, varsinkin ,kun ajattelee, että mä en itse ole ollut mitenkään pahantahtoinen muita kohtaan.

Luin tätä. En saanut selvää. Mutta ei se ole tärkeää.

Tärkeitä ovat

Positiivinen ajattelu ja usko (asioihin).


Niihin mä luotan.

Ja ehkä olen niiden myötä lopullisesti epäujo. Tai ei ehkä. Vaan ihan varmasti.