En muista mitä, mutta jotakin ihanaa

Mun elämä on niin täynnä elämää, että edelliset päivätkin tuntuvat unelta.   Kaukaiselta riemulta, jonka tietää tapahtuneen, mutta ehkä jossakin toisessa maassa. Tietää tapahtuneen, koska herää hymyillen eilisen jäljiltä ja muistaa kaiken ainakin siihen asti kun pesee hampaat ja syö piltin, joka aamu piltin. Paitsi joskus. Avaa hesarin ja lukee. Joskus vaan Fingerporin. Joskus keskinkertaisetsarjakuvat. Joskus ne huonotkin. Joskus jopa uutiset. Huonot. Keskinkertaiset. Pienet. Joskus hyvätkin. Kulttuurisivut aika harvoin, koska taistelen aikaa vastaan ja haluaisin paneutua.

"Aina kun mä luen hesaria ja skippaan kulttuurisivut, ajattelen, että Jessiina vaan lukee pelkästään nämä."

Suloista, että musta on muodostunut tuollainen mielikuva. Vielä suloisempaa olisi, jos voisin täyttää sen.

Mutta kun hesari on luettu, ei ole enää aikaa ajatella sitä eilistä. Ei ehdi. Kun pitää miettiä, että onko mukana rahaa (ei sitä tarvitsisi oikeasti miettiä, laukun pohjalta löytyy aina hiluja bussiin), matkakortti ( ei ollut tänään), kännykkä (jotta voisin huomata äidin soittaneen seitsemän kertaa) ja ne kaksisataa muuta asiaa. Pitää miettiä, että mihin tilanteeseen joudun, voinko laittaa nämä kengät, jos päädyinkin jonnekin aivan muualle. Voinko ehtiä bussiin vaikka etsisin vielä hetken muistikorttia kameraan, jos vaikka ihmeen kaupalla löytyisi jotakin kuvattaa.

Ei siinä hirveästi eiliset enää mietitytä. Paitsi sitten kun auvoisasti istuu linja-autossa tai Iskän kyydissä ja vihdoin on aikaa miettiä. Mutta silloin ei saa enää mietteistä kiinni, koska ne ovat kadonneet kauas. Yritän muistaa, mistä se aamun hymy johtui. Yritin muistaa jokaisen sanan, jokaisen katseen ja jokaisen ristiriitaisen kommentin, jonka eilen kuulin, jotta voisin pitää niistä hetkistä kiinni. Laittaa niitä ajatuspankkiin ja ehkä vielä joskus intoutua kirjoittamaan niistä päiväkirjaan. Ja vaikka kuinka muistelen, jotakin aina unohtuu. Kun muistaa, että eilen joku kaunis soitti harmonikkaa, ei ole enää varma oliko se tv:ssä vai tapahtuiko se oikeasti. Kun muistaa jotain oikein tarkasti, ei muista enää sitä minkä vielä juuri äsken muisti. Muistaa ehkä kiusaannuksen hetken, kun jää jonkun kanssa kahden ja ei keksi sanottavaa, vaikka kuinka haluaisi. Päätyy toimimaan negaation kautta, vaikka tietää sen olevan väärin.


Haluaisin muistaa kaikki elämäni eiliset, koska juuri ne tekevät minusta sen, kuka olen. Kun unohdan eiliset, unohdan kaiken, mitä olen saavuttanut. Välillä tuntuu, että suhteiden luominen pitää aloittaa joka päivä alusta, ettei mitään pohjaa olekaan, vaikka sitä on rakennettu jo kuukausia. Toisinaan pohja on vankka. Toisinaan tuntuu kun puhuisi tuntemattomalle, joka ei ole samalla aaltopituudella.

Päiväni murmelina kai kertoo jostakin tällaisesta. En ole nähnyt sitä. Voisin katsoa. Ja ehkä todeta, että harvinaisen hyvä elokuva. Todentuntuinenkin.

Tämän loppuviikon elämäni eilisistä haluaisin muistaa ainakin kuinka pystyin taas laulamaan, kuinka minut radioitiin, kuinka Monan kanssa oli vaan ihanaa makoilla sängyllä Frendejä katsellen, kuinka sähköisiksi hiukseni muuttuivat outojen tapahtumien seurauksena ja kuinka hankala niitä oli selvittää, kuinka lähdin kauppaan ollen kasvoiltani mies, mutta silti hameessa ja nutturassa, kuinka joku oli kommentoinut kauniisti blogitekstiäni, kuinka innostuin kevätauringon ensisäteistä niin, että laitoin jo päälleni nahkatakin, tennarit ja  aurinkolasit, kuinka lattiatasosta kaikki näytti niin kovin suloiselta, kuinka siniset silmät, kuinka onni voi tulla mukaan matkan varrelta, kuinka kaunis kirkon holvi, kuinka kutittava parta, kuinka selkkaus siitä kuka huijasi, kuinka oksettavan pyhä tuoksu, kuinka ihmiset sanoivat olevansa ylpeitä minusta ja kuinka pettynyt olinkaan itseeni ja ehkä johonkuhun muuhunkin.

Mun loppuviikko oli kultaa.

Kultaa kuin kevätaurinko.