Huolehtiko älkää, mulla on tulossa ihan oikeitakin postauksia. Ihan oikeilla kuvilla. Järjestelmäkameralla otetuilla. Tai tuskin te siitä huolehtisitte, teillä on omat murheet, mulla omat.
Loma on siitä kiva, että voi unohtaa ne murheet. Mun loma on loppu aikalailla kohtanyt. Ja ne murheet palaa. Ei ne ole mitään isoja murheita, eiei. Ne on sellaisia keskinkertaisia pikkumurheita, jotka ei oikein asioiden rinnalla ole mitään. Niitä ei siis saa murehtia. Unohdetaan siis ne. Ajatellaan lomia ja muita kivoja.
Mun loma oli aika munatotinen. Pääsiäinen ilman munaa, hehheh. Hei, mutta oikeeesti! En saanut yhtä ainutta suklaamunaa (paitsi ne jotka sillon metsästin kirkosta, mutta sillon ei ollut pääsiäinen vielä). Monet järkyttyivät siitä kun kysyivät ja mä kerroin tietenkin. Mä en.
Tällä lomalla odotin. Pääosin turhaan. Osasin jo käyttäytyä, toisin kuin vähän aikaa sitten... en vieläkään täydellisesti tai sitten jopa liian hyvin. Niin, että muita jo nolotti kun olin niin ilmiselvä. En huomannut mitään, koska olin levoton ja mun huomio oli kiinnittynyt toisaalle. Mä olin levoton kun mun toiveet toteutu ja sain muutkin toivomaan. Nyt mä olen entistä levottomampi.
Mä olin niin levoton tänään, että juoksin yli viisi kilometriä. En tiennyt, että mä oikeasti pystyisin siihen, ajattelin, että juoksen ehkä siihen johonkin valion tietämille ja käännyn takaisin. Sanon harjoittelevani joskus toiste.. ei nyt. Mutta mun ei tarvinnut sanoa ja uskotella kenellekään yhtään mitään.
Ensinäkään mun ei pitäisi kirjoittaa, vaan opiskella karboksyylihappoja, koska kohta yks mun toive on suuressa vaarassa. Koulun kautta Kallio. Koska keskiarvo putoaa ja opettajat näyttää nyrpeiltä, ei ne kehtaa mitään sanoa, koska olen aina ollut niin tunnollinen ja kunnollinen. Tai ei ne ennen ainakaan. Nyt mulle jo sanottiin suoraan, että huonosti menee.
Onko sillä väliä jos huonosti menee? Onko sillä väliä jos sun kemia olis vaikka kasi? "No, ei kai" vastasin.
On sillä.
Paljon.
Paljon enemmän kuin silloin ajattelinkaan.
Koska mä tykkään kemiasta. Jos tykkää pitää olla hyvä. Se, ettei tykkää on tekosyy olla huono. Se pätee ihmisiinkin. Jollekin voi olla ilkee, koska siitä ei tykkää. Ja se hyväksytään. Ei kaikista tartte tykätä. Mutta kemiasta mä tykkään. Se on aina jotenkin ollut mun pakoreitti tieteeseen. Jos päädyn seuraan niiden kanssa, jotka puhuu tiedettä, ei mitään humanistisia juttuja, niin voin avata suuni ja vaikuttaa viisammalta kuin olenkaan. Se on aika tärkeetä niiden kanssa, jotka puhuu tiedettä.
Joku toinenkin tykkää kemiasta. Tiedän sen.
Aika moni. Mun suvussakin on kemistejä.
Ja joo sillä on väliä. Sen Kallion takia ensinnäkin. Sillä on oikeesti väliä, koska se on ainut asia miksi mä ylipäätään edes välitän koulusta. Enää. Ennen oli muutakin. Nyt rippeet vain. Koska en tiedä mitä mä haluan tulevalta ja mikä mä haluan olla. Tai tiedän. Tiedän tarkalleen. Mutta siihen ei kuulu mitään ammattia. Töitä joo. Ei ammattia. Mä en loppujen lopuksi ollenkaan tykkää rahasta. Mutta tykkään elää. Elämiseen tarttee rahaa. Se olen koulussa oppinut. Tietäisinkö sitä muuten, se on arvoitus.
On sillä väliä. Vielä ainakin. Mutta kun turha riisutaan, niin ei välttämättä. Mä tekisin mitä tahansa sen takia mikä ei nyt ole turhaa.
Tai niin sanon ainakin nyt. Voi olla, että kaikkeen en pysty, vaan käännyn sieltä valiolta takaisin.
Mutta kun seuraavan kerran on mahdollisuus
niin toivon sitä mikä ei ole turhaa
Otsikosta: kuuntelin Pohjolan Ilmaria, sieltä lyriikoista noi sanat. Mikään ei pidä niin paikkansa. Toi otsikko tuli vasta tekstin jälkeen. En tee niin yleensä, joskus tosin. Tää teksti ei kerro noista syistä, ainakaan kaikista. Mutta ne kaikki on ihan samaa. Ne alkoi samalla tavalla. Alkaa vieläkin. Oikeasti. Ne mun syyt. Ne on niitä, jotka ei oo turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti