Ihanan tyhjä elämä

Mun kipeytyminen tuli just oikeaan saumaan. Tai en ollut kyllä oikeasti edes kipeä, mutta ilman ääntä on vähän tarpeetonta lähteä ihmisten ilmoille, koska puhetta oletetaan kuitenkin olevan. Vähän liikaakin, jos olen joskus hiljaisempi, se tuntuu olevan suurimmalle osalle ihmisistä shokki ja syy alkaa pohtia haudonko itsemurhaa tai olenko möksmöks. Kuitenkin, viime kuukausi tai oikeastaan koko syksy on ollut sen verran sosiaalinen, että välillä tuntui hyvältä olla vain ihan hiljaa.

Älkää käsittäkö väärin! Ei siinä mitään, että olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa varsinkin kun suurin osa näistä ihmisistä on sellaisia, joiden seurasta nautin ja jotka antavat mulle voimaa. On toki niitä poikkeuksiakin, mutta aika marginaalinen määrä. Vaikka mun on itsekin välillä hankala muistaa kuinka paljon nautin yksinolosta, huomaan joka kerta yksinollessani, että mun pitäisi harrastaa sitä enemmän. Ensimmäisenä kipeyspäivänä tuntui, että mulla ei ollut tarpeeksi ajatuksia ajateltaviksi. Oli tyhjä ja levoton olo, kun ei voinut puhua ja ei ollut oikein ketään kenelle puhua. Ei mulla ollut kyllä sanojakaan.

Pidemmän päälle huomasin kuinka kivaa tämä äänettömyys on ollut. Olen ollut ahkera, siivonnut ja tehnyt läksyjä. Mulla on noin kolmesataatuhatta asiaa, joita mun pitäisi tehdä, mutta jotenkin en stressaa niistä, koska olen tehnyt niistä jo osan.Olen ehtinyt oikeasti kuunnella musiikkia, kuunnella, niin ,että se ei ole vaan mitään taustahälinää. Huomasin tänäänkin, että olen jotenkin paljon keskittyneempi kuin muina päivinä.

Olen tehnyt asioita, en välttämättä niitä kaikkein tarpeellisimpia, mutta tehnyt kuitenkin. En ole vain istunut facebookissa (mun sosiaalinen media-sosiaalisuuskin katosi johonkin äänenmenon yhteydessä)kuten normaalisti sen jälkeen kun puoli yhdeltätoista romahdan koneen ääreen pitkän päivän jälkeen oikeasti jo nukkumista haluava pää täynnä kouluasioita.



Pitäisi varmaan olla useammin ihan vaan hiljaa.

Kaipaan kesää ja olen mieltynyt tähän kuvaan.