Ohi liukuu kaikki mitä minä en ollutkaan

Voitte skipata tämän. Ei ole mitään tärkeää, mutta kirjoitin vaan, että pää ei räjähtäisi.

Tästä voi tulla aikamoinen vuodatus, varoitin vaan etukäteen! Heispaan! Ei ole mulla mennyt nyt ihan putkeen nämä viime ajat. Tai on. Mutta ei kuitenkaan. On jotenkin niin outoa, että välillä on niin loistava olo ja haluaisi lisää sitä samaa oloa, mutta sitten kuvaan astuu ääni, tai oikeastaan sen olemattomuus, ja päädyt yllättäen kotiin koko päiväksi. Yksin.

Mä en jotenkin vaan ehtisi olla kipeä, on liikaa elämää elettävänä!  Lisätään siihen vielä se, että mun pitäisi olla niin kamalan monessa paikassa tekemässä niin monia tärkeitä asioita, koska olen jotenkin ihmeellisesti onnistunut menemään mukaan niin moneen juttuun. Koulu, oppilaskunta, tukarihommat, nuva, teatteri 1, teatteri 2, ala-asteen näytelmäkerhon vetäminen, mediakerho, isoskoulutus, blogi… Tanssin jouduinkin jo lopettamaan ja lenkille en ole ehtinyt varmaan kuukauteen.  Eikä tuolla jäisellä maalla varmaan kannata oikein juosta kun ei ole oikein tasapainoa siunaantunut.

Koulu ei ole ollut mulle ikinä mikään ongelma. Tykkään opiskella ja se on jotenkin niin helppoa mulle, en joudu pahemmin lukemaan kokeisiin, kunhan vaan teen läksyt ja kuuntelen tunneilla. Nyt vaan olen niin harvoin tunneilla kun aina on edustushommia ja muuta (älkää käsittäkö väärin, edustusjutut on ihania!) ja sit vielä tämä jatkuva kipeily. On mulle käsittämätöntä, että joudun tekemään nykyään koulun eteen ylipäätään mitään (joo, kauhulla odotan lukiota!) kotona kun yleensä en joudu. En ole ollenkaan tottunut siihen. Ja ihana sitten tehdä puolikuntoisena koulujuttuja ja kuunnella opettajien valitusta siitä, kuinka tunneilla käyminen on tärkein asia maailmassa. Kyllä mä kävisin, jos vaan voisin.

Oppilaskunta on ihana asia ja olen tosi ylpeä puheenjohtaja! Go länsä! Mutta siitä tulee oikeasti aika paljon lisähommaa pidemmän päälle, vaikka ei siltä näytäkään. Meillä ei ole ollut pitkään aikaan kokousta, kun kaikki tiistait ja perjantait (jolloin niitä kokouksia pidetään) on menneet tetin, itsenäisyyspäiväjuhlien, itse itsenäisyyspäivän, kukkiksen tai mun kipeyden takia ohi. Mä haluaisin pitää kuitenkin opkh:n hengissä ja hyvissä voimissa. Useimmat opettajat vaan suhtautuu siihen kamalan huonosti. Ihan kun se olisi joku sairaus, että me halutaan vaikuttaa asioihin, vaikka sitten niin pienellä alueella kuin meidän oma koulu.

Teatteri on aivan ihana valo talven pimeyden keskellä ja tänäänkin olin ylisurullinen kun tajusin, että en huomenna pääse teatteritaiteilemaan. Tiksin teatterista mulla ei olekaan minkäänlaista ongelmaa, mutta haksi on alkanut toistaa itseään siinä määrin, että taidan lopettaa sen joulun jälkeen. Tuntuu, että en saa siitä enää mitään, vaan että se vie vaan energiaa. No, katotaan nyt.

Isoskoulutus, mediakerho ja blogi ei ole mitenkään negatiivisia tekijöitä, mutta olivatpa kuitenkin tuolla kun niidenkin parissa viihdyn. Nuvan alotuskokous on muuten ylihuomenna…

Mulla on jotenkin kamalan huono omatunto kun olen kipeänä, enkä ole tekemässä mitään tärkeää mitä voisin tehdä. Tänäänkin yritin vaan levätä, mutta noin puolen tunnin päästä heräämisestä aloin siivoamaan, koska en vaan voinut olla tekemättä mitään. Tuli entistä huonompi olo ja lääkärikin sanoi, että mun pitäisi olla vaan ihan rauhassa ja pidättäytyä kaikista ylimääräisistä menoista. Mistä ylimääräisistä? Kaikki on liian tärkeää.

Anteeksi, että valitan. Olen ollut koko päivän sanomatta mitään muuta kun lääkärille selostin mikä mua vaivaa. Äidillekin olen vaan tekstannut ja kirjoitellut lappusia. Ehkä siksi tuli näin paljon negatiivissävytteistä tekstiä. Mulla ei ole tarkoitus valittaa, vaan haluaisin, että niillä jotka lukevat blogiani olisi hauskaa sitä tehdessään. . Ja jos nyt joku alun varoitteluista huolimatta luki tänne asti niin haluan vaan sanoa, että olet ihana. Kiitos.

P.S. Aah, mulle tuli tässä avautuessa paljon parempi olo ja muistin taas kuinka ihanaa elämä onkaan! Kukkasia ja perhosia ja sillä tavalla! Musta tuntuu, että pienet mutkat matkassa saa vaan yrittämään entistä kovemmin! Pyh, joku tauti! Ei se ole este, se on vaan hidasta!  Ja mitään ongelmaahan ei alun perin olisi ollutkaan, ellei jotain kurkunpääntulehduksia ja virusinfektion pitkittymisiä olisi keksitty. Lepään vielä huomisen ja sitten lähdetään sellaiseen nousukiitoon, että huhhuh!

P.P.S. En itsekään tajunnut tästä oikein mitään. Puhumattomuus ei ole mun juttu.

Hymyillään vielä päälle niin kaikki menee hyvin! : )